logo

Naisten esiinmarssi

Naisten esiinmarssi

”Melkein luulen haistavani uuden, jännittävän naisnäkökulman!
–Kissa se vain on.”

Riitta Uusitalo 1987, Rokkitähden salaisuus

Naisten asema oli alkanut muuttua jo 1900-luvun alussa, jolloin feministit Euroopassa ajoivat naisille äänioikeutta, oikeutta omistukseen ja oikeutta lasten huoltajuuteen. 1960-luvulla Yhdysvalloissa feministit ottivat kantaa muun muassa seksuaalisuuden ja sukupuolen representaation kysymyksiin ja vaativat palkkatasa-arvoa sekä tasa-arvoa työelämään. Suomalaiset naiset saivat äänioikeuden kauan ennen merten takaisia sisariaan ja suomalaisille on ollut enemmän tai vähemmän luontevaa, että naiset tekivät töitä myös kodin ulkopuolella. Näennäisen tasa-arvon ja maan syrjäisen sijainnin takia feminismi saapui Suomeen 1970-luvulla ja siihen liittyvä ajatusmaailma tuli meille Ruotsista.

Politiikka ja yhteiskunnalliset kysymykset alkoivat näkyä entistä enemmän myös kuvataiteessa, ja naiset alkoivat ottaa tilaa yhteiskunnassa, eikä taidemaailma ollut poikkeus. Yhdysvalloissa kuvataiteilijoista esimerkiksi Judy Chicago (1939), Miriam Schapiro (1923–2015) ja vuonna 1985 perustettu Guerilla Girls-ryhmä ottivat kantaa teoksillaan ja performansseillaan taidemaailmassa vallitsevaan sukupuolten epätasa-arvoon. Iso-Britannialaiset taidehistorioitsijat Griselda Pollock ja Roszika Parker ovatkin esittäneet, että naisasialiike on vaikuttanut visuaalisiin taiteisiin enemmän, kuin mikään muu 1970-luvun poliittinen liike.

Yhteiskunnan muutokset alkoivat näkyä pikkuhiljaa myös Suomen taidemaailmassa. Näkyvin naistaiteilijoiden esiinmarssi tapahtui 1980 luvulla. Sellaiset nimet kuin Leena Luostarinen (1949–2013), Marikki Hakola (1960), Kirsi Neuvonen (1960) ja Riitta Uusitalo (1960) olivat pian valtakunnallisesti tunnettuja ja suosittuja.

Mies on peto!

Linda Nochlin kirjoitti vuonna 1971 kuuluisan esseensä Why Have There Been No Great Women Artists. Tämän päivän taidehistorioitsijalle Nochlinin esiin tuomat seikat ovat ainakin toivottavasti selviä, mutta tavallinen taiteen kuluttaja saattaa vielä ihmetellä, miksei tosiaan ole ollut suuria naistaiteilijoita? Nochlin ei esseessään pyri kumoamaan väitettä; todellakaan taiteen historiasta ei löydy naispuolista Michelangeloa (1475–1564), Pablo Picassoa (1881–1973) tai Andy Warholia (1928–1987). Kuten Nochlin selventää, syy ei ole naisten lahjattomuudessa tai siinä, etteivät naiset halua taiteilijoiksi, vaan rakenteellisessa syrjinnässä. Jos mies ei ole taiteilijana pärjännyt, on syy voinut olla yhteiskuntaluokassa, verkostojen puutteessa tai jopa siinä, että hän on taiteilija ollut lahjaton, muttei koskaan siinä, että hän on mies. Naisten kohdalla taiteilijuuden matka on usein tyssännyt sukupuoleen jo ennen kuin on päästy todistamaan oma lahjakkuus tai lahjattomuus. Nochlin kysyykin esseessään: entä jos Picasso olisi syntynyt tytöksi? Olisiko hänen opettajansa kiinnittänyt niin paljon huomiota ”pikku Pablitaan”? Taidemaailman rakenteellinen syrjintä heijastaa yleistä yhteiskunnallista rakennetta.

Miehet ovat usein menestyneet naisen uran kustannuksella. Esimerkiksi Tyko Sallisen (1879–1955) tunnetuinta tuotantoa ovat ”Mirri”-maalaukset, muotokuvat taiteilijan aviopuolisosta, Helmi Vartiaisesta (1888–1920). Vartiainen oli itsekin taiteen opiskelija, mutta 11 vuotta vanhemman Tykon tavattuaan jätti opinnot ensimmäisen vuoden jälkeen kesken. Vaikka Sallinen oli uraauurtava ekspressionisti, tulee hänestä muistaa myös, että Helmi Vartiaisen ura ja elämä tuhoutuivat Tyko Sallisen uran kustannuksella.

Keho ja katse

Feministien ikiaikainen pohdinnan kohde on ollut naisen ruumis miehisen katseen kohteena ja toisaalta naisen oma katse. 1970-luvulta lähtien passiivisen mallin roolista alettiin pyristellä pois, kohti aktiivista toimijuutta. Naistaiteilijat ottivat omakseen perinteiset miesten kuvaamat aiheet ja katsoivat niitä uusin silmin.

Suomessa 1980-luvulla odaliski-teemaa ovat käsitelleet muun muassa Kirsi Mikkola (1959) ja Kirsi Neuvonen (1959), hieman eri näkökulmista tosin. Odaliski tarkoittaa kurtisaania tai jalkavaimoa. Taiteen historiasta löytyy lukuisia miestaiteilijoiden teoksia aiheesta, joissa naishahmot makaavat viettelevästi vuoteella tai divaanilla, passiivisina miehen katseen kohteena. Siinä missä Mikkolan odaliskit, suurikokoiset, maskuliinisesti puetut naisveistokset, loikoilevat lattialla vallaten itselleen tilaa, Neuvosen grafiikanlehtiä koristavat herkät, jumalattarien kaltaiset, ylevät hahmot. Molempien taiteilijoiden hahmoissa on selvä ero miestaiteilijoiden perinteisten, viettelevien naishahmojen välillä.

Naiset ja taide Suomessa

Suomessa naisten marssi taiteen kentälle alkoi näkyä varsinkin 1980-luvulla. Vuosina 1970–1985 taiteilijoiden määrä liki kaksinkertaistui, sukupuolta katsomatta, ja tästä on kiittäminen 1960-luvulla aloitettua taidekoulutuksen hajasijoittamista. Aikaisemmin taiteen opetus oli keskittynyt Helsinkiin ja Turkuun, mutta nyt ammatillista koulutusta tarjoavat taidekoulut perustettiin myös Kankaanpäähän ja Lahteen. Vuosina 1980–1985 miestaiteilijoiden lukumäärä 1,3 kertaistui, mutta naistaitelijoiden määrä yli kaksinkertaistui. Tämä johti siihen, että nyt naisia oli taiteilijoissa 40 prosenttia, aikaisemman vajaan kolmanneksen sijaan.

Marja-Terttu Kivirannan ja Leena-Maija Rossin julkaisu Koko hajanainen kuva (1991), oli ensimmäinen katsanto 1980-luvun suomalaiseen taidekenttään. Kirjassaan Kiviranta ja Rossi ovat huomioineet naistaiteilijoiden ilmestymisen kuvataiteen kentälle esitellen kaksi naistaiteilijoiden sukupolvea. Ensimmäisen polven taiteilijat saivat koulutuksensa 1970-luvulla osoittaen ettei taiteilijan sukupuoli vaikuta teoksen laatuun. Nämä uuden maalauksellisuuden mukana tietoisuuteen nousseet taiteilijat, kuten Leena Luostarinen ja Marika Mäkelä (1947) raivasivat tietä uusille 1980-luvun tulokkaille. Kansainvälisessä maalaustaiteessa ekspressionismi koki uutta nousua ja Luostarisen ja Mäkelän kaltaiset valtakunnallisesti tunnetut naistaiteilijat toivat uusekspressionismin suomalaiseen taidekenttään. Toisen polven nuoret tekijät, kuten Marikki Hakola ja Cris af Enehielm (1954), pitivät lähtökohtinaan uudenlaista tietoisuutta ja käsitteellisyyttä.

Naisille soveliaat aiheet

Naistaiteilijoiden aihepiirit taideteoksissa olivat hyvin rajatut. He kuvasivat usein arkisia, naisten ja lasten elämään liittyviä asioita ja tuollaisten aiheiden katsottiin sopivan naisille. Tietenkään kyseisiä aiheita ei taideinstituutioiden piirissä arvostettu yhtä korkealle, kuin ”miehisiä” historiamaalauksia ja suurmiesten muotokuvia, mikä jälleen vaikutti naisten uraan. Esimerkiksi Helene Schjerfbeck ei herättänyt kotimaassaan ihastusta tarttuessaan ”miehisiin” aiheisiin, kuten sotaan ja historiamaalauksiin.

Taidemaailman muuttuessa modernimpaan suuntaan, myös taiteen aiheet alkoivat vapautua. Naiset tekivät taidetta ”miesten” aihepiireistä, tutkivat häpeilemättä omaa kehoaan, seksuaalisuuttaan ja ottivat yhteiskunnallisesti kantaa. Toisaalta ”naiselliset” aiheet ja elementit taiteessa olivat voimavara, ylpeydenaihe. Naisen ei tarvinnut tulla miehenkaltaiseksi ja häivyttää omintakeisia piirteitään tehdäkseen vakavasti otettavaa taidetta. Riitta Uusitalo kuvaa arkea naisen näkökulmasta: sairastavia lapsia, vaippavuoria ja lääkärikäyntejä sairaiden lasten kanssa.

Arki taiteessa ja taide arjessa

Monien naistaiteilijoiden kohdalla korostuu perheen merkitys taiteen tekemisessä. Aiheita ammennetaan perhe-elämästä ja lapsia on helppo käyttää malleina, mutta perhe myös konkreettisesti vaikuttaa taiteen tekemiseen. Marjatta Nuoreva (1944) esimerkiksi työskenteli lapsen ollessa päiväunilla, Kirsi Neuvosen työaikaa sääteli lapsen päiväkotiajat ja Riitta Uusitalolle lapsenvahti oli arvokas apu töiden ja lapsiarjen yhdistämisessä. Vastakohtana esimerkiksi Unto Hämäläinen (1923–2003) vetäytyi eronsa jälkeen metsään mummonmökkiin tekemään taidetta.

Urpu Ilasmaalla (1933) oli mahdollisuus taiteen maisteriopintoihin, mutta avioiduttuaan hän muutti miehensä mukana Joensuuhun. Kihlausuutiset kuullessaan hänen opettajansa Sam Vanni (1908–1992) pahoitteli samalla tilannetta, sillä hän ei uskonut naisen voivan yhdistää perhe-elämää ja taiteilijanuraa. Vaikka Ilasmaa todisti toisin, herää kysymys, moniko mies on vaimonsa töiden tai opintojen perässä muuttanut vieraalle paikkakunnalle?

Naiset tekevät grafiikkaa Jyväskylässä

Jyväskyläläisestä taiteesta ei voi puhua naistenkaan osalta tuomatta esiin kunnallisen grafiikan pajan merkitystä. Vuosina 1978–1988 suurin osa Jyväskylän grafiikan pajalla vakituisesti työskennelleistä taiteilijoista oli naisia. Tämän kaltainen jakauma näkyi myös valtakunnallisesti, kun ennen miesvaltainen taiteenala alkoi naisistua hitaasti 1950-luvulta lähtien. 1980-luvulla iso osa esille nostetuista graafikoista oli naisia ja naisistuminen näkyikin taidegrafiikan kohdalla enemmän kuin muilla taiteenaloilla. Juuri taidegraafikot menestyivät naistaiteilijoista parhaiten taloudellisesti.

Varsinkin naisilla taiteen tekemiseen on liittynyt perhe, ja grafiikka sopii hyvin tällaiseen elämäntilanteeseen. Riitta Uusitalo on kertonut, kuinka grafiikanlaatan suunnittelun ja kaivertamisen saattoi tarvittaessa jättää kesken kotona työskennellessä, toisin kuin maalauksen. Luovan osuuden pystyi tekemään keittiön pöydän ääressä ja pajalla hoitamaan vedostuksen ripeään tahtiin.

Taidegrafiikassa korostuu käsityön merkitys, mikä on ollut myös naisten taiteelle ominaista. Muun muassa taiteilija Ulla Virta on kokenut puupiirroksen olevan itselleen sopiva tekniikka juuri käsityömäisyyden takia. Grafiikan pajalla vallitsi myös yhteisöllisyys. Kirsi Neuvonen, joka muutti Jyväskylään työskentelemään grafiikan pajalle, on sanonut, ettei olisi yksin työskennellessään oppinut kaikkea, mitä nyt tekee. Taiteilijayhteisö tarjosi pajalla neuvoja sekä epävirallista opetusta, ja pajalla oli aina tarjolla asiantuntijoiden mielipide. Grafiikan pajalla työn tekeminen oli hyvin käytännönläheistä. Kirsi Neuvonen on yksi tunnetuimmista nykytaidegraafikoista Suomessa ja ammattipiireissä häntä arvostetaan suuresti värillisen metalligrafiikan kehittäjänä ja uudistajana.

Essi Rönkkö

preloading

Akateeminen kylvettäjä

Kirsi Neuvonen
1984

preloading

Ennen auringonlaskua

Urpu Ilasmaa
1975

preloading

Heinäkuu I

Kirsi Neuvonen
1984

preloading

Kaamos Andersson

Riitta Uusitalo
1984

preloading

Keisarinkruunut

Ulla Virta
1994

preloading

Penni kylvyssä

Riitta Uusitalo
1990

preloading

Piilossa toisissamme

Marika Mäkelä
1984

preloading

Tuli

Ulla Virta
1990

preloading

Vuori

Marjatta Nuoreva
1981

Lähteet

  • Konttinen, Riitta (2007) Naistaiteilijat Suomessa: keskiajalta modernismin murrokseen. Tammi: Helsinki. 
  • Jaukkuri, Maaretta (2011) Muutosten pyörteissä: Suomalaista kuvataidetta 1960-1980-luvuilta. SKS: Helsinki.
  • Juvonen, Tuula; Saresma, Tuija; Rossi, Leena-Maija (2010) Käsikirja sukupuoleen. Vastapaino: Tampere.
  • Kanerva, Arla (2019) Taiteen musta kirja: miesten ylivallan historia. SKS: Helsinki.
  • Nochlin, Linda (1971) Why Have There Been No Great Women Artists?
  • http://www.writing.upenn.edu/library/Nochlin-Linda_Why-Have-There-Been-No-Great-Women-Artists.pdf (10.9.2019)
  • Parker, Roszika; Pollock, Griselda (1987) Fifteen years of feminist action: From practical strategies to strategic practices. Framing feminism. 
  • Parker, Roszika; Pollock, Griselda (1989) Old Mistresses: Women, Art and Ideology. Pandora: Lontoo. 
  • Rossi, Leena-Maija (2003) ”Maalattu sukupuoli” teoksessa Sederholm, Helena; Salin, Saara; Kallio, Rakel; Kallio, Veikko (toim.) Pinx: Tarinankertojia. Weilin + Göös: Porvoo.
  • Vilkuna, Anna (2002) ”Vedostavat naiset” teoksessa Kokko, Marja (toim.) Naisten kaupunki. Atena: Jyväskylä.
  • Kiviranta, Marja-Terttu; Rossi, Leena-Maija (1991) Koko hajanainen kuva: suomalaisen taiteen 80-luku. Wsoy: Porvoo.
  • Guerilla Girls-ryhmän kotisivut:
  • https://www.guerrillagirls.com/ (11.9.2019)
  • Taiteilijoiden haastattelut Jyväskylän taidemuseon arkistoissa
  • Kirsi Neuvonen, 1986, 1995, 2018 
  • Riitta Uusitalo, 1995, 2018
  • Ulla Virta 2018
  • Lehtileikkeet
  • ”Kirsi Neuvonen ja Riitta Uusitalo työssä kiinni” 21.3.1991 Keskisuomalainen. Jyväskylän taidemuseon arkisto.
  • ”Naisen unohdettua historiaa etsimässä” 11.9.1983 Keskisuomalainen. Jyväskylän taidemuseon arkisto.